tiistai 8. elokuuta 2017

TOIVEPOSTAUS: Ikä vs. elämäntilanne

Huono bloggaaja täällä hei! Sainpas erään hyvän postaustoiveen, ja ajattelin sen nyt toteuttaa. Miksikö olen sitten huono bloggaaja? Katsokaas kun, sain tämän toiveen MAALISKUUSSA. Maaliskuussa, jolloin alkoi pienoinen kriisi elämässäni, irtisanouduin työpaikastani, jäin työttömäksi, sain uuden työpaikan, tutustuin siihen, reissasin, tein töitä, reissasin taas lisää..

Ja noh, tässä sitä ollaan. Elokuu. Neljä kuukautta on hurahtanut nopeasti ja blogi on myös saanut tuntea digitaalisissa nahoissaan osan siitä. Mutta nyt, nyt alkaa elämä tasapainottua, lomat ja reissut on lusittu, uusi duuni alkaa olla hanskassa ja normi rutiini alkaa pikku hiljaa palata elämään. Nyt on siis aikaa taas jopa miettiä. Ja ajattelinpas aloittaa sen toteuttamalla tämän toivepostauksen, on nimittäin ajankohtainen.

Ikä vs. elämäntilanne on aiheena hyvin kiehtova ja hykerryttävä. Aloitetaanpas nyt kuitenkin sillä, että kerron ikäni ja elämäntilanteeni, jos joku ei sitä vielä tiedä.

29 -vuotta
Naimisissa
Omistusasunto
Ensi kuussa velaton auto
Kaksi koiraa
Ei lapsia
Vakkari työ
Sinut itsensä kanssa, ainakin 95% ajasta

Enpä nyt tälle listalle muuta keksi, huikatkaa jos joku oleellinen asia puuttui, jota en tajunnut tuohon läntätä. Eli näin "paperilla" voisi sanoa, että ihan hyvin pyyhkii. Ja sitä mieltä olenkin, en vaihtaisi juuri nyt mitään. Tai no, joskus ne omat reisimuhkurat tai jokin ärhäkkä luonteenpiirre kyllä kieltämättä ketuttaa, mutta noin päällisin puolin ja positiivisesti ajateltuna kaikki on hyvin, enkä vaihtaisi mitään. Nyt ei saa kiinnittää huomiota pikkujuttuihin, vaan miettiä kokonaiskuvaa.

Mutta kuka sen määrittelee, milloin pitäisi elämässä mitäkin "saavuttaa"? Itse olen sitä mieltä, että nykymaailmassa se olemme me itse. Mutta suosittelen kaikille, että ei lähtisi niin kovin määrittelemään - mikä ennustajaeukko sinä luulet olevasi? Eipä ne asiat useinkaan mene niin, kuin joskus on "määritellyt"

"Haluan naimisiin 28 -vuotiaana" - Mies jättää vuotta ennen ja tulee muuten hemmetinmoinen kiire löytää uusi se oikea ja vielä päästä naimisiin.
"Perhe täytyy kyllä perustaa nuorena, että jaksaa niiden mukuloiden kanssa" - Paskanmarjat, eipä sitä perhettä niin vaan perusteta. Ja tämän tulisi olla selvä viimeistään nyt jo kaikille.
"Oma koti pitää saada viimeistään kolmekymppisenä" - Mies ilmoittaa jonain kauniina päivänä, että asuntolaina on suurin virhe, minkä ihminen voi tehdä. Koitappa saada yksin 200 k laina.. Niinpä.

Elämä rakentuu pienistä palasista, onnesta, yhteensattumista ja omista päätöksistä. Itse kannustan elämään hetken kerrallaan ja kysymään aina välillä itseltään; "olenko onnellinen?". Jos vastaus on kyllä, voit jatkaa hetkessä liitelyä. Jos vastaus taas on ei, on aika tehdä muutoksia.

Itse en ikinä uskonut meneväni naimisiin 26 -vuotiaana. Joskus heitin vitsillä, että 27 -vuotta olisi hyvä ikä, mutta kappas, otinkin etumatkaa. Oman kodin olen halunnut aina. Tämä johtuu osaltaan siksi, että olen muuttanut lapsuudessa ja nuoruudessa about 87302 kertaa. Halusin jotain pysyvää, jotain omaa, jotain minne rakentaa oma ja vakaa elämä. Ja tästä omasta kodista olenkin aivan äärettömän kiitollinen ja onnellinen.

En myöskään uskonut, että voisin edetä uralla ilman loppuunkäytyä korkeakoulua. Mutta omasta mielestäni olen edennyt hyvin - juuri niin, kuin olen toivonutkin. Minulla on vastuuta, vapautta ja päätäntävaltaa. Saan toteuttaa itseäni ja ohjata muita. Vasta muutama vuosi sitten ymmärsin, että menestys ei ole kiinni papereista, vaan omasta tahdosta ja halusta tehdä ja onnistua.

Lapset, oi joi, ne lapset.. Tämä on aihe, josta on kyselty paljon läpi koko blogihistoriani. Juuri nyt minun ikäiset bloggaajat tuntuvat perustavan perheitä ja useaa on siunattu omalla pienellä kääröllä. Se on aivan ihanaa ja hymy korvissa katselen sekä heidän, että tuttujeni vauvamasuja ja vetistelen vauvauutisille. Mutta rehellisyyden nimissä on todettava, että olen onnellinen siitä, että he saavat kokea sen onnen ja ilon. Itse en kaipaa tuota iloa, ainakaan vielä. Joskus heitän vitsillä, että minulta puuttuu äiti-geeni. Olen tuhottoman hyvä ja huolehtiva mamma meidän koirille, mutta oikeaa ihmisvauvaa en näe meidän elämässä, ainakaan vielä.

Sanon tuon ainakaan vielä siksi, että tiedostan mielipiteen voivan muuttua. Tähän asti en ole koskaan tuntenut tahtoa olla äiti. En tiedä mistä se johtuu, mutta eikai sille edes tarvitse olla syytä. Nykypäivänä on ihan ok, jos ei halua yrittää perustaa perhettä. Ja mikä tärkeintä, äärettömän hyvä tuuri on sattunut siinä, että meillä molemmilla tämän talouden ihmisillä on ollut poikkeuksetta aina sama linja asian suhteen. Tällä hetkellä elämäni tärkein ihminen on aviomieheni, and I'd like to keep it that way - for now at least. Olen ollut tämän asian suhteen aina hyvin avoin ja koen hyvin vahvasti, että jokainen on täysin oikeutettu olemaan asiasta mitä mieltä tahansa. Me elämme täällä omaa elämäämme, kuten parhaaksi näemme. Se mitä tulevan pitää, se selviää vasta silloin.

En ole koskaan suunnitellut tarkasti sitä, miten toivoisin elämäni menevän. Olen aina vain toivonut olevani onnellinen ja menestyväni omien kriteereideni puitteissa. All in all, juuri nyt on hyvä olla.

Ettei menisi liian siirappiseksi, pakko myöntää, että kun kuuden kuukauden kuluttua mittariin napsahtaa uudella numerolla alkava luku, kyllä se hieman kuumottaa. En osaa eritellä syytä sille, mutta pientä ikäkriisiä on havaittavissa. Ehkä One Directionin kappaleen lyriikat hieman avaavat tätä teille..

Let’s go crazy, crazy, crazy ’til we see the sun. I know we only met but let’s pretend it’s love.
And never, never, never stop for anyone. Tonight let’s get some and live while we’re young

En niinkään meinaa tuota rakkausasiaa - se on onneksi kunnossa, mutta lähinnä tuota muuta osuutta. Tottahan se on, että vanhana ei voi enää riehua ja rellestää samalla tavalla kuin nuorena. Siksi tästä nuoruudesta täytyy ottaa kaikki irti vielä, kun se on mahdollista. Takaisin ei ole paluuta.

Tällaisia mietteitä iästä, "saavutuksista" ja elämäntilanteesta.

Mitä ajatuksia aihe teissä herättää? Olisi tosi kiva kuulla! 😘

28 kommenttia :

  1. Olipa mielenkiintoinen postaus! Itseäni ärsyttää juurikin tuo lapsiaihe. Kun mittariin napsahtaa tietty ikä niin ruvetaan utelemaan että koskas meinaatte hankkia sitä jälkikasvua?? Mitä se kenellekään kuuluu että koska hankitaan vai hankitaanko ikinä. Jokainen saa itse päättää milloin on se oikea ikä vai onko koskaan. Toisekseen aina niitä lapsia ei tule vaikka kuinka yrittäisi.. siksi olisi mukavaa jos ihmiset lopettaisivat utelun ja keskittyisivät omaan sikiämiseensä :)

    T. Sanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka Sanna! Tosi kiva jos tykkäsit :) Me ollaan onneksi saatu olla aika rauhassa asian suhteen, fiksut läheiset ;)

      Poista
  2. Multa taitaa kanssa puuttua tuo äitigeeni. Ikää on 26v. En tykkää lapsista, enkä todellakaan osaa kuvitella että mulla olisi lapsi. Ainut mitä olen miettinyt, että kuka musta vanhana aitten huolehtii ja kelle mun perimät sukutavarat menevät :DD Mistähän sen ikinä tietää haluaako lapsia ja tekeekö oikean valinnan sen suhteen? Jos en halua/saa niin kadunko joskus eläkeiässä? Äh alkaa vähän ahdistaa kun miettii koko asiaa! Silloin nuorempana oli niin paljon helpompaa kun asiaa ei tarvinnut miettiä ollenkaan ja ajatteli, että miettii sitten joskus aikuisena asiaa. :D Tuntuu kyllä, että kaikki ympärillä saavat lapsia ja haluavat niitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun elää hetken kerrallaan, en usko että katuu. Täytyy muistaa ne syyt vielä vanhanakin :) KIITOS kommentista! 😊

      Poista
  3. Tää oli niin hyvä teksti! Muutamissa kohdissa meinas jopa mennä vähän roska silmään, you know why. Kaikkea, kun ei voi itse päättää tai saada, ainakaan silloin kun haluaa. heh. Pitääkin jemmata tää teksti, että voin palata tähän, kun on paha mieli! Oot ihana muru <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!! ❤️ Iteppä oot kans 😘

      Poista
  4. Itse ajattelin ennen etten halua pitkään aikaan lapsia, sillä halusin matkustaa paljon. Sitten tajusin että lapsehan voi ottaa mukaan matkalle. Nyt ollaankin jo käyty Aasiassa ja Väli-Amerikassa ja ensi kuussa odottaa kauan odotettu Montenegron matka :) Sen jälkeen voi taas ruveta miettimään seuraavaa matkaa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ne tosiaan sulje toisiaan pois :) ihanaa loman odotusta! 😊

      Poista
  5. Täytän tänä vuonna 35 vuotta. Olen hankkinut korkeakoulututkinnon, löytänyt noin 6 vuotta sitten ihanan miehen ja asumme unelmien asunnossa Helsingin keskustan tuntumassa suoraan merenrannalla (kiitos hyvien etukäteissäästöjen ja perintörahojen asuntomme on lähes velaton) ja meillä on molemmilla omat työsuhdeautot. Voisin kai sanoa, että taloudellisesti elämässä pyyhkii hyvin. Ja mielestäni asiat ovat hyvin muutenkin. Matkustelemme monta kertaa vuodessa pidempiä reissuja (viikon pakettimatkat eivät ole meitä varten)ja harrastamme yhdessä sekä erikseen ja olemme terveitä. Tapaamme ystäviä ja nautimme myös yksinolosta. Näin on hyvä ja toivon, että eläisin tässä tilanteessa elämäni loppuun asti. Meitä kumpaakaan ei kiinnosta perhe-elämä vaan nautimme tästä kahden aikuisen vapaudesta. Omat vanhempamme ovat olleet yli 40 vuotta naimisissa, mutta meille avioliitto ei ole yhtään sen merkityksellisempi asia kuin avoliitto ja jotenkin se, että tänä päivänä jotkut ihmisistä on menossa jo kolmatta kertaa naimisiin alle 50-vuotiaana, on saanut itseni arvostamaan avioliittoa vielä vähemmän. Kuulostan ehkä jonkun mielestä pinnalliselta, mutta itselleni varallisuus ja sen kautta mahdollistuvat monet asiat tuovat hurjasti onnea elämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että elätte sellaista elämää, kun hyväksi koette! Ja hienoa että se on mahdollistettu teille 😊👍🏻 Kiitos kommentista!

      Poista
  6. Tää oli hyvä ja itselleni ajankohtainen postaus! Ite täytän syksyllä 30 ja miulla ikäkriisiä on ollu ilmassa jo pidemmän aikaa (oon tainuut aiemminkin kommentoida asiasta johonkin postaukseesi :D). Ajattelin aina, että 30-vuotiaana olen naimisissa ja kahden lapsen äiti. Noh, 16-vuotiaana alkanut parisuhde on edelleen hyvissä voimissaan ja ollaan onnellisia, mutta häitä ei ole tiedossa. Tavallaan mietinkin, että onko se naimisiin meneminen sittenkään pakollinen juttu? Minun/meidän osalta siis :) Vaikeampaa on kestää se, että kolmen vuoden yrittämisen jälkeen en ole vieläkään tullut raskaaksi ja ensi vuonna edessä on hedelmöityshoidot. Tuon ajatteleminenkin tuntuu ihan kamalalta enkä tiedä miten kestän sen kaiken... varsinkaan, jos lopputuloksena ei ole raskaus ja vauva. Minun on vaikeaa iloita muiden vauvauutisista ja pelkkien onnittelujen sanominen vaatii ponnisteluja. Se on hirveää! Ja kaikki ulkopuolisten ihmisten kyselyt ja odotukset pahentaa tilannetta entisestään. Yritän keskittyä miettimään kaikkia hyviä juttuja, joita olen "saavuttanut"... pitkä parisuhde, vakituinen työpaikka, omakotitalo (jonka lainanmaksu on jo hyvässä vauhdissa!) ja oma auto. Yritän myös lohduttaa itseäni ettei 35-vuotiaana ole liian vanhaa tulla äidiksi :D Kunhan ne hedelmöityshoidot vain tehoaisivat! Nyt pitää yrittää keskittyä nauttimaan arjesta ja elämän hyvistä puolista!

    Sellaisia ajatuksia täällä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun jaoit ajatuksia! Paljon tsemppiä ja voimia tulevaan, usko hyvään ja se voi tullakin sieltä ihan odottamatta! <3

      Poista
  7. Tää oli tosi hyvä teksti, kiitos 😊 Tuohon lapsiasiaan.. itse olen sinua 4v vanhempi ja lapsen hankinta pyörii mielessä lähes päivittäin, vaikka en siis välttämättä edes halua lasta. Se on vaan tämä ikä, kun viimeisetkin lapsettomat kaverit aloittavat yrittämään lasta ja naistenlehdet ym paasaavat sitä, kuinka naisen hedelmällisyys laskee iän myötä ja riskit raskaudessa lisääntyvät sitä mukaan mitä vanhempana tulee raskaaksi. Väkisinkin alkaa miettimään, etten voi harkita ikuisesti ja jossain vaiheessa se päätös on tehtävä. Avopuoliso haluaisi lapsen, mutta tärkeintä on kuulemma kuitenkin, että olemme yhdessä ja onnellisia. Ehkä minultakin puuttuu tuo äiti-geeni, kun sitä palavaa halua lapsen hankintaan ei ole koskaan tullut. Tällä hetkellä ajattelen, että ehkä minulle sopii parhaiten koirien "mammana" oleminen ja tädin rooli siskon ihanille lapsille. Kuitenkin sitä jää miettimään, että entä jos katuu sitten myöhemmin, että ei edes yrittänyt saada omaa lasta..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos myöhemmin kaduttaa, pitää vain palauttaa mieleen ne syyt, miksi näin kävi :) Koirien mammana olo on ihan kivaa sekin ;) Kiitos kommentista!

      Poista
  8. Mäkin olen näitä asioita miettinyt viime aikoina aika paljon. Sen verran on mediassakin ollut juttua nirsoista sinkuista, lasten hankkimisen (väärä termi mielestäni jo alkuunsakin) lykkäämisestä ja vaikka mistä. Tosiasia kuitenkin kun on nimenomaan se, että asiat tapahtuvat, kun tapahtuvat. Joku toinen voi löytää elämänsä miehen yläasteella ja joku toinen 40-vuotiaana. Joku saa lapsia tuosta noin vaan ja toinen ei edes halua niitä, kolmas juoksee lapsettomuushoidoissa. Niin monta on tarinaa kuin on ihmistäkin, sanon usein. Itse olen kohta 27-vuotias ikisinkku, asun vuokra-asunnossa, tällä hetkellä työtön ja lapsista ei tietoakaan niin kauan kuin sinkku olen. Ei ehkä mikään unelmaelämä yleisesti, mutta toisaalta uskon että nimenomaan aika hyvä esimerkki nykyelämästä. Siitä, että työttömyyttä ja työkyvyttömyyttä on paljon, miehiä ei löydä kaduilta ja taloudellinen tilannekaan ei useimmilla ole ihan sitä, mitä joskus ajatteli tässä iässä sen olevan. :D Silti elämä voi olla hyvää ja onnellista, sen olen nyt viime aikoina tajunnut.

    Koen myös ihan turhaksi sellaisen yleisen määrittelyn ja ne paineet, joita meille asetetaan. Jokainen etenee omaa tahtia ja tekee asiat juuri niin kuin tahtoo tai missä tahdissa elämä nyt siihen mahdollisuuden antaa. Hyvä postaus! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiia! Kiva kun jaoit omankin näkemyksesi asiaan :) Kivaa loppukesää!

      Poista
  9. Sulla on hyvä asenne ikäjuttuihin. Todellakin pitää tehdäkin niin kuten itsestä tuntuu hyvältä. Ja sulla on vielä ihan hyvin aikaakin saada lapsia. En mä olisi voinut kuvitella alle kolmekymppisenä että olisi lapsia, nyt sitten sua vanhempana ja tässä 5 kk:n äitinä tuntuu ihan kivalta että on tuo pieni tuhisija. Nää asiat tulee kun on tullakseen vaikka yhteiskunta luo aina omia paineitakin. Toki jos haluaisimme toisen lapsen niin se pitäisi tehdä aika pienellä ikäerolla (ja itse taas haluaisin vähän suuremman ikäeron kun joku pari kolme vuotta) eli se on ehkä ainut miinustekijä tässä vanhemmalla iällä äidiksi meiningissä. Mutta ehkä tämäkin ratkeaa suuntaan tai toiseen omalla painolla, en siitä stressiä ota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omalla painollaan, juuri näin! :) Kiitos Erica, kiitos kun kommentoit ja jaksoit lukea postauksen!

      Poista
  10. Hyvä postaus! Mä oon se vastarannan kiiski lähes kaikissa näissä ihmisten olettamuksista "miten tulisi elää". Olen 32v korkeasti koulutettu ja vakituisessa työssä. Koira ja kissoja löytyy. Mies vakituisessa työssä ja yhdessä eloa 8vuotta! Ollaan ihan tavallisia keskiluokkaisia, miljoonia ei tienata, mutta palkoilla tullaan kivasti toimeen.Ei naimisissa eikä edes kihloissa (tästä kuullaan), ei asuntoa eikä lainoja (tästä kuullaan), ei lapsia eikä edes haaveilla niistä (tästäkin kuullaan)! Meillä nyt on käynyt tuuri, että meillä on todella halpa vuokra-asunto hyvällä alueella (kiitos työni) eikä ole kaivattu sitä "omaa" ainakaan vielä. Tykätään matkustella (tästäkin kuullaan). Saamiemme komenttien mukaan elämme useiden ihmisten mielestä ihan väärin. Ja tuntuu epäreilulta "puolustella" omia valintoja näille ihmisille, enkä näe siihen edes mitään syytä, olen itse täysin onnellinen ja tyytyväinen elämääni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kenenkään ei tulisi joutua puolustelemaan valintojaan - täällä eletään sitä omaa elämää! :) Kiitos kun jaksoit kommentoida ja kivaa päivää!

      Poista
  11. Vaikutat kyllä tosi järkevältä tyypiltä :)

    Itse elän lapsiperhekaaosta ja postauksiasi lukiessa on usein todella paljon ikävä kahden aikuisen vapaata arkea (vaikka lapsiani rakastankin mahdottoman paljon). En voi silti kieltää, etteikö olisi ikävä elämää, jossa elää omille valinnoille ja tarpeille. Tehdä asioita, mistä itse tykkää. Olla rauhassa kun itse haluaa. Tehdä valintoja, jotka itselleen parhaaksi näkee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Uskon, että joskus kaipaa rauhaa, mutta uskon myös että lapset ovat teille tärkeintä ja loppupeleissä se oikea ratkaisu <3

      Poista
  12. Ihana postaus ja ihania kommentteja! Mutta huomio: tästäkin huomaa, että aika harvalla on se "KOKO PAKETTI" kasassa kolmekymppisenä. Jos pakettina ajatellaan asunto, koulutus, työ, avioliitto, lapset. Ainakin omassa lähipiirissä tämmöiset tyypit on harvassa, vaikka onnellisia ja arjessaan viihtyviä ihmisiä lähipiirissäni on paljon.

    T.29v, naimisissa, kaksi lasta, vuokralla, ei ammattia, ONNELLINEN valinnoistani :)

    miisq

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi muru <3 Kiitti! Totta, kaikilla se omanlainen pakettinsa :)

      Poista
  13. Jybä postaus. Mietitkö muuten kkinä et ompa elämä oikeesti lyhyt? :D mä tajusin sen kun täytin 29 ja siitä alkoikin elämästä nauttiminen. Mitä muuten uskot et tapahtuu kun kuolee ja pelkäätkö kuolemaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kyllä mietin enkä halua siitä puhua koska ahdistun aiheesta ☺️

      Poista
  14. Hyvä kirjoitus! Oon 33-vuotias, enkä ole siinä "perinteisessä" mies-omakotitalo-auto-lapset-tilanteessa. Myönnän rehellisesti, että en ole nykytilanteessa onnellinen, vaikka asiat ovat kuitenkin järjellä ajateltuna ihan hyvin - on työpaikka, rivitalo-osake, auto ja nämä perusjutut. Yksinäisyys on elämässäni asia joka latistaa fiilistä aika lujaa. Kavereita on kyllä, mutta heillä ei perhe-elämältä oikein ole aikaa minulle, eikä oikein kiinnostustakaan tehdä mitään päivän-kahden irtiottoja kanssani. Mieskuviot eivät ole koskaan sujuneet, enkä oikein edes enää usko että löydän vierelleni "sitä oikeaa". Ahdistavinta mitä tiedän, on istua lauantai-iltana kotona ja selata some-kanavista muiden juhlintaa tai tuttavaperheiden kesäreissuja. Sanonta "Money can´t buy happiness" todella pitää paikkansa. En siis minäkään niinkään panikoi lapsista, mutta sosiaalinen elämä kaipaisi melkoista piristystä.

    Ettei nyt ihan pelkäksi valitusvirreksi mene, niin muistutan kyllä usein itselleni että urani ja taloudellinen tilanteeni mahdollistaa monet kivat jutut, joista ennen saatoin vain unelmoida. Tulen muuten aina tosi iloiseksi kun kuulen jonkun etenevän urallaan ilman korkeakoulutusta - joten ihan huikeeta lukea sun hienoista ja rohkeista urakäänteistä! Miesvaltaisella metalliteollisuuden alalla työskentelevänä minussa asuu myös pieni (okei, ei ehkä ihan pieni :D ) feministi, ja olen sitä mieltä että naiset pärjäävät - alalla kuin alalla - siinä missä miehetkin, kunhan vaan itse ymmärtävät oman arvonsa ja tuovat kykynsä rohkeasti esiin! :)

    Aurinkoista viikkoa sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa Suzie! Kiitos kommentista :) Toivon, että elämääsi astelisi joku samahenkinen kaveri, jonka kanssa viettää vaikka niitä lauantai-iltoja! Kyllä, me pärjätään, asenne ratkaisee! Kiitos, sinne myös kivaa viikkoa :)

      Poista

Kiitos kommentistasi! Kommenttisi julkaistaan tarkistuksen jälkeen.